Ihmisissä on Muonion juju
11. tammikuuta 2021
Ryhdyttyäni osa-aikamuoniolaiseksi muutama vuosi sitten, marssin ensitöikseni Muonion kirjastoon. Siellä etätyöläinen pystyi tulostamaan aaneloset nopeasti ja halvalla. Huomioni kiinnittyi palvelutiskillä mustaan muovikansioon, jonka vieressä oli kaunis kyltti ja kuulakärkikynä.
Kansio oli muistolista, julkinen osanottoadressi. Kuka tahansa edesmenneen tuntenut saisi halutessaan kirjoittaa nimensä muistokirjaan, joka luovutettaisiin myöhemmin omaisille. Kaunis yhteisöllinen tapa, johon en ole törmännyt omilla kotikonnuillani.
Kirjastokäynnin jälkeen päätin tilata kotiin paikallislehden, toiveena oppia lisää Muoniosta ja muoniolaisuudesta. Ja kyllä, lehti avasi ikkunan erilaiseen kulttuuriin, kuin missä itse elin.
Missä muualla Suomessa ylioppilaat kutsuvat lehti-ilmoituksella tuttavat ja kylänmiehet kotiinsa juhlimaan? Tai juhlahumua pakoilevat päivänsankarit ilmoittavat ennalta, ettei kahvipannu ole kuumana?
Oman kotiseutuni paikallislehdessä kirjoitetaan hallituksesta, tietulleista ja polkupyörävarkauksista. Ei ihmisistä elämänkirjossa, elleivät ole silmäätekeviä.
Tuhannen kilometrin etäisyys näkyy ja kuuluu.
Jos tekee mieli kyläillä, mennään kyläilemään, eikä siihen tarvita googlekalentereita. Ja sitten kahvistellaan. Kokemukseni mukaan kanta-asukas keittää kahvit herkästi vaikka ventovieraalle ja saattaa jopa lykätä itseleivottuja mettäkakkoja lähtiäisiksi mukaan. Muoniolainen vieraanvaraisuus lämmittää mieltä ja vatsaa!
Siitä puheen ollen, olen havainnut, ettei täällä istuskella nuotiolla, vaan tulistellaan. Nuotiopaikkojen lähellä leijuu ympäri vuoden lempeä savun tuoksu. Esimerkiksi läheisellä Siepinvaaran laavulla käy hiihtäjää ja moottorikelkkaväkeä (muonioksi kai kelekkailijoita) sen verran, että reviirin kuukkelit voivat paksusti. Se on tulistelijoiden eväiden ansiota se.
Takavuosina Muonio taisi olla hieman tuppukylän maineessa. Jos ulkoilmaelämä ei vetänyt puoleensa, nuorisolla ei ollut syrjäseudulla juuri muuta tekemistä kuin katsella kesät talvet Miami Vicea - sikäli mikäli tv-kanavat näkyivät.
Tämän päivän Muonio on minun silmissäni kansainvälinen. Palmut ehkä puuttuvat kylänraitilta, mutta maisemiensa puolesta paikkakunta ei häpeä miameille tai muillekaan. Vakituisia ja satunnaisia kulkijoita kohtaa kylillä jo maailman joka kolkasta. Täällä ei niuhoteta pakkoruotsista tai vaieta englanniksi, vaan avataan suu ja toimitetaan asiat sillä kielellä kun taidetaan. Ja ollaan ylpeästi muoniolaisia.
Vaikka omalla mökkitiellä käyskentelee useammin poroja kuin ihmisiä, juuri ihmisissä on Muonion juju. Kahvistelu tulee hyvänä kakkosena, ja maailman upeimmat maisemat vasta kolmantena.
Teksti ja kuvat: Anna-Kaisa Brenner
Pitkät päivät ja yksinäinen työ Muonion laaja latuverkosto tarkoittaa, että työpäivät voivat venyä pitkiksi. Latukoneen ohjaimissa istutaan tuntikausia kerrallaan, usein täysin yksin. Työ on huolellisuutta vaativaa, sillä ladut eivät saa vahingoittua tai jäädä epätasaisiksi. Jokainen hiihtäjä, aloittelijasta kokeneeseen, haluaa päästä nauttimaan tasaisesta ja turvallisesta ladusta – ja tämän takaaminen on kuljettajien vastuulla. Haasteita pakkasessa Vaikka ladunajossa modernit koneet ovat suuri apu, joskus myös tekniikka pettää. Erityisesti kireillä pakkasilla voi tulla vastaan tilanteita, joissa kuljettaja joutuu hyppäämään ulos lämpimästä ohjaamosta korjaamaan konetta. Tämä saattaa tarkoittaa työkalujen kanssa askartelua purevassa pakkasessa, kun aikaa ei ole hukattavaksi. Koneet ja huoltotyöt vaativat siksi sekä teknistä osaamista että nopeaa ongelmanratkaisukykyä.
Kysyessäni kolmosluokkalaisiltani, mistä ottaisimme kuukausittaisen säähavaintokuvan ystävyysluokkatoimintaa varten, monen ehdotus oli lintutorni. Puthaanrannantien lintutornista ja sen ympäristöstä on tullut tärkeä paikka minulle ja oppilailleni vuosien varrella. Jo esiopetusvuonna kävimme säännöllisesti lintutornilla matikkakävelyiden tiimoilta. Noilta ajoilta lapset muistavat useita käytäntöjä, joita pyytävät nykyäänkin toteutettaviksi. Monen suosikki vaikuttaa olevan juokseminen tornille johtavalla hiekkatiellä. Myös majojen rakentaminen lähimetsään sekä kivien ja lumipallojen heittäminen järveen ja puunrunkoon ovat olleet mieluisia. Lintutorni on kätevän lähellä koulua. Kävelymatka sinne saattoi tosin kestää kauankin eskariaikana. Pysähdyimme nimittäin joka kerta, kun joku hihkaisi nähneensä matkan varrella ympyrän. Hän kertoi sitten muille, missä näki tuon ympyrän. Toisinaan matkan varrelta etsittiin lukumääriä ja pysähdyttiin, kun joku huusi "kolme". Kerran löysimme kolme P-kirjainta mainostekstistä: Palveleva rautakauppa. Matematiikkaa on siis kaikkialla, ei ainoastaan matikan tunneilla. Kun laitamme "matikkalasit" silmille, huomaamme maailman olevan täynnä matematiikkaa. Pienten oppijoiden matematiikan harjoituksiin ei aina tarvita välineitä tai voidaan käyttää luonnonmateriaaleja. Mittasimme esiopetusvuonna kahden hiekkaan piirretyn viivan etäisyyden askelilla ja pohdimme, miksi mittaustulos ei ollut kaikilla sama. Kepeillä mittasimme kaverin pituutta, lintutornin tolppien väliä ja rappusten leveyttä. Saimme kokemuksia mittaamisesta, vaikka emme olleet vielä tutustuneet standardoituihin mittavälineisiin. Lintutorniin noustessamme jokainen eskarilainen laski rappuset. Sama tehtiin tornista laskeuduttaessa. Huomasimme, että lukumäärä on sama huolimatta siitä, kummasta suunnasta aloitetaan laskeminen. Nyt kolmannella luokalla tämä on jo itsestäänselvää. Lokakuun alussa lintutornilla ottamassamme säähavaintokuvassa lehdet olivat jo pudonneet puista. Oli avartavaa nähdä netissä ystävyysluokkiemme ottamat kuvat. Helsingissä puut olivat vielä vihreitä, kun taas Kokkolassa ja Kontiolahdella ruska oli parhaimmillaan. Marraskuun kuvien lumimäärässä oli isot erot paikkakuntien välillä, kuten taitaa olla myös tulevina kuukausina. Teksti ja kuva: Laura Lantto
Olimme monta vuotta pohtineet muuttoa pohjoisempaan Rovaniemeltä, pienet kylät kiehtoivat ja kaipasimme enemmän luontoa ympärille. Kyläyhteisöt etenkin kiinnostivat, semmoinen yhteinen tekemisen meininki. Kun puolison yritys tuli tiensä päähän, ja esikoinen oli lähdössä koulutielle, totesimme että se on nyt tai ei koskaan. Aina voi tulla takaisin, mutta tulevaisuudessa harmittaa, jos jää kokeilematta. Nyt olemme asuneet täällä puolitoista vuotta ja arki on asettunut uomiinsa. Muutimme kesällä Kätkäsuvantoon, ja täältä kyllä olemme sen kyläyhteisön löytäneet. Naapureiden kanssa on milloin mitäkin projektia menossa, autetaan toisiamme puolin ja toisin, oli kyse sitten puutöistä tai kanalan siirtämisestä. Jos sokeri loppuu, naapurista löytyy. Lapset varmaan muuttaisivatkin naapuriin, jos emme estäisi. On semmoinen perusluottamus, että jos apua tarvii, sitä saa ja kysyä voi aina, sitten neuvotaan eteenpäin. Aamuisin viemme koululaiset bussipysäkille, johon heidät bussi sitten palauttaa iltapäivällä. Pitkä välimatka keskustaan ei haittaa, kun menoja vähän suunnittelee. Myös yhteiskyytejä lasten harrastuksiin järjestetään ystävien kanssa. Harrastusten määrä pienellä paikkakunnalla yllätti, ja kyllä täälläkin saisi itsensä kiireiseksi, jos haluaisi. Tiedän, että pienilläkin paikkakunnilla on omat haasteensa, mutta kyllä silti lasken sen isoksi plussaksi, että tuttuja naamoja on joka puolella. Kaupassa, kirjastossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Se luo turvaa ja luo yhteisöllisyyttä. Meille on tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa perheenä, ja täällä kyllä moni tuntuu jakavan sen elämäntyylin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen on helppo tapa olla yhdessä ja kerätä yhteisiä kokemuksia. Lasten kanssa hillasuolla rämpiminen, tunne, kun kala nappaa kiinni tai tuntureilta tähystäminen kaukaisuuteen. Kokemukset jäävät sydämeen, ja täältä niitä kokemuksia löytää kyllä joka nurkalta. Muoniolaiset ovat muutenkin ihan uskomattoman välitöntä sakkia. Täällä tulee heti tunne, että tänne kuulun ja täältä jos lähden, pala itsestä jää tänne. Toisten auttaminen tuntuu olevan muoniolaisille sydämen asia, ja elämä täällä on leppoista ja soljuvaa, ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on jo tässä. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
