Vaelluksia yötaivaalla
17. joulukuuta 2020
”Ja sen eteen aukeaa, jääkylmä taivas, sen huimaavat syvyydet, etäisyydet päihdyttävät” -Edu Kettunen
Kun pitkään jatkuneen hämärän ja rospuuttoisen suojakauden jälkeen ilmat muuttuvat ja kuulaat pakkaspäivät palaavat, on se kuin kääntyisi uusi sivu. Tuntuu samalta kun janoisena saa kylmää vettä, tai kun viipyvä meteli lakkaa ja yhtäkkiä on hiljaista. Tekee mieli vain olla ja aistia yksinkertaisia tapahtumia. Se, minkä pilvipeite kaikotessaan paljastaa, yötaivaan, on täynnä nähtävää ja salaisuuksia.
Uskon, että kullekin meistä on terveellistä löytää aika ajoin paikka, joka on vapaa keinovalosta ja siltä osin saasteeton. Toisille sellainen on harvinainen paikka, johon on hakeuduttava. Toisille se on jokapäiväinen ja luonnollinen osa kotiseudun arkieloa, erityisesti talvella. Muonion joulukuussa toteutuu jälkimmäinen. Yhtä kaikki, luonnollinen hämäränhyssy on palanen alkuperäistä, sillä sieltä voi nähdä sellaista, mikä paljastuu valojen hehkun takaa. Sydäntalven pimeä pohjoisessa on hienoa aikaa.
Nyt on sellainen hetki, pimeä, muttei synkkä. Illan viimeiset punahehkuiset kajot ovat sulaneet taivaanrantaan. Seisomme metsässä kaamoksen kynnyksellä ja katsomme ylös. Joku on laittanut seitsentähtisen kauhan kellumaan sille annetulle paikalle. Kevyesti se keinuu vain yhden kulmansa varassa, huolettomana kuin tanssien. Pohjoiset kansat ovat katsoneet tätä näkyä pitkään. Toiset löysivät siitä tähtiauran, toiset vaunut, toiset lihaleikkaajan kirveen, mutta kaikki näkivät sen kiertävän liikkeen ja panivat merkille erityisesti kiertämisen kohteen. Kauha kiertää yhtä yksittäistä tähteä, jota näyttää kiertävän kaikki muukin pohjoisella taivaalla.
Tarkennan katsettani kauhan kahteen laitimmaiseen tähteen, saanko esitellä, Duphe ja Merak. Ilmanselkeys mahdollistaa kunnioitettavan 123 valovuoden näkyvyyden. Kun vedän kuvitteellisen viivan näiden kahden kautta taivaan syvyyksiin, löydän tähden, joka kantaa isoa merkitystä. Se on suunnannäyttäjä, joka luotettavasti kertoo meille pohjoisen. Suunnan, joka itselleni on jo vuosia ollut se kaikkein houkuttelevin ja vetovoimaisin. Tähti ei ole taivaan kirkkain ilmestys, mutta meille ehkä se tärkein, Pohjantähti. Oppaan tehtäviensä lisäksi se tuntuu olevan muutenkin sangen keskeinen osa yötaivasta. Taivaankansi näet vaikuttaisi olevan ikään kuin kupu, joka on kiinni avaruudessa tästä yhdestä pisteestä. Siitä juontuvat tähden vanhat nimet Taivaannapa, Pohjannaula ja Maailmantappi. Jos asiaa tutkii, selviää pian, että tosiasiassa Pohjantähtikin on ryhmä useampia tähtiä, joiden väliset etäisyydet ovat valtavat. Tervetuloa päihdyttäviin mittasuhteisiin.
Vaellusta voi halutessaan jatkaa pysyen samalla viivalla, mutta taittaen aavistuksen oikealle. Vastaan tulee Cassiopeia, taivaan suuri W. Samaan aikaan alkaa likipitäen itätaivaalla päätään kohottaa Orion, jonka vahva oranssihehkuinen oikea hartia, Betelgeuse, on viime aikoina himmennyt omituisesti. Ihmiskunta tutkii, mutta jättiläinen pitää salaisuutensa. Entä näitkö marraskuussa hopeisen kuun liepeillä naapurimme Marsin? Tiesitkö, että aamutaivaalla piipahti Merkurius? Taivaankappaleiden sijoittelusta ja avaruuden rytmeistä ajatus päätyy painovoimaan, ilmakehään, vuodenkiertoon ja muihin ihmeellisiin ilmiöihin, mutta sinne en tällä kertaa rönsyä. Nippu sattumanvaraisuuksia vai silkkaa hienosäädettyä viestiä Rakkaudelta?
Yötaivaalta voi oppia paljon. Se kätkee palkitsevia löytöjä ja yksinkertaista kauneutta. Jos yötaivaan ulapoilla ei viihdy vaeltaen vain katseellaan, ei muuta kun liikkeelle. Saamme joulukuun aikana vähän kerrassaan lisää lumipeitettä ja käsillä on aika, kun pääsee kunnolla kulkemaan metsäsuksilla. Jouluinen hiihtoretki täysikuuyönä on vahva kokemus, paikka, mistä ei kaipaa muualle. Se sinihopea valonkajo, joka hehkuu voimalla, muttei juuri luo edes puille varjoja, hakee vertaistaan. Siitä käsin taivaantiiraus on mainiota kulkuaskaretta, ja yöllinenkin retkeily lahjaa.
Totta, antaa talvitaivaat meille aarteinaan myös revontulet. Tältä istumalta rohkaisenkin, että joku toinen kirjoittaisi niistä.
Hyvää Joulun odotusta joka pirttiin!
Teksti: Mikael Heikkilä
Kuva: Karri Kivinen
Kun pitkään jatkuneen hämärän ja rospuuttoisen suojakauden jälkeen ilmat muuttuvat ja kuulaat pakkaspäivät palaavat, on se kuin kääntyisi uusi sivu. Tuntuu samalta kun janoisena saa kylmää vettä, tai kun viipyvä meteli lakkaa ja yhtäkkiä on hiljaista. Tekee mieli vain olla ja aistia yksinkertaisia tapahtumia. Se, minkä pilvipeite kaikotessaan paljastaa, yötaivaan, on täynnä nähtävää ja salaisuuksia.
Uskon, että kullekin meistä on terveellistä löytää aika ajoin paikka, joka on vapaa keinovalosta ja siltä osin saasteeton. Toisille sellainen on harvinainen paikka, johon on hakeuduttava. Toisille se on jokapäiväinen ja luonnollinen osa kotiseudun arkieloa, erityisesti talvella. Muonion joulukuussa toteutuu jälkimmäinen. Yhtä kaikki, luonnollinen hämäränhyssy on palanen alkuperäistä, sillä sieltä voi nähdä sellaista, mikä paljastuu valojen hehkun takaa. Sydäntalven pimeä pohjoisessa on hienoa aikaa.
Nyt on sellainen hetki, pimeä, muttei synkkä. Illan viimeiset punahehkuiset kajot ovat sulaneet taivaanrantaan. Seisomme metsässä kaamoksen kynnyksellä ja katsomme ylös. Joku on laittanut seitsentähtisen kauhan kellumaan sille annetulle paikalle. Kevyesti se keinuu vain yhden kulmansa varassa, huolettomana kuin tanssien. Pohjoiset kansat ovat katsoneet tätä näkyä pitkään. Toiset löysivät siitä tähtiauran, toiset vaunut, toiset lihaleikkaajan kirveen, mutta kaikki näkivät sen kiertävän liikkeen ja panivat merkille erityisesti kiertämisen kohteen. Kauha kiertää yhtä yksittäistä tähteä, jota näyttää kiertävän kaikki muukin pohjoisella taivaalla.
Tarkennan katsettani kauhan kahteen laitimmaiseen tähteen, saanko esitellä, Duphe ja Merak. Ilmanselkeys mahdollistaa kunnioitettavan 123 valovuoden näkyvyyden. Kun vedän kuvitteellisen viivan näiden kahden kautta taivaan syvyyksiin, löydän tähden, joka kantaa isoa merkitystä. Se on suunnannäyttäjä, joka luotettavasti kertoo meille pohjoisen. Suunnan, joka itselleni on jo vuosia ollut se kaikkein houkuttelevin ja vetovoimaisin. Tähti ei ole taivaan kirkkain ilmestys, mutta meille ehkä se tärkein, Pohjantähti. Oppaan tehtäviensä lisäksi se tuntuu olevan muutenkin sangen keskeinen osa yötaivasta. Taivaankansi näet vaikuttaisi olevan ikään kuin kupu, joka on kiinni avaruudessa tästä yhdestä pisteestä. Siitä juontuvat tähden vanhat nimet Taivaannapa, Pohjannaula ja Maailmantappi. Jos asiaa tutkii, selviää pian, että tosiasiassa Pohjantähtikin on ryhmä useampia tähtiä, joiden väliset etäisyydet ovat valtavat. Tervetuloa päihdyttäviin mittasuhteisiin.
Vaellusta voi halutessaan jatkaa pysyen samalla viivalla, mutta taittaen aavistuksen oikealle. Vastaan tulee Cassiopeia, taivaan suuri W. Samaan aikaan alkaa likipitäen itätaivaalla päätään kohottaa Orion, jonka vahva oranssihehkuinen oikea hartia, Betelgeuse, on viime aikoina himmennyt omituisesti. Ihmiskunta tutkii, mutta jättiläinen pitää salaisuutensa. Entä näitkö marraskuussa hopeisen kuun liepeillä naapurimme Marsin? Tiesitkö, että aamutaivaalla piipahti Merkurius? Taivaankappaleiden sijoittelusta ja avaruuden rytmeistä ajatus päätyy painovoimaan, ilmakehään, vuodenkiertoon ja muihin ihmeellisiin ilmiöihin, mutta sinne en tällä kertaa rönsyä. Nippu sattumanvaraisuuksia vai silkkaa hienosäädettyä viestiä Rakkaudelta?
Yötaivaalta voi oppia paljon. Se kätkee palkitsevia löytöjä ja yksinkertaista kauneutta. Jos yötaivaan ulapoilla ei viihdy vaeltaen vain katseellaan, ei muuta kun liikkeelle. Saamme joulukuun aikana vähän kerrassaan lisää lumipeitettä ja käsillä on aika, kun pääsee kunnolla kulkemaan metsäsuksilla. Jouluinen hiihtoretki täysikuuyönä on vahva kokemus, paikka, mistä ei kaipaa muualle. Se sinihopea valonkajo, joka hehkuu voimalla, muttei juuri luo edes puille varjoja, hakee vertaistaan. Siitä käsin taivaantiiraus on mainiota kulkuaskaretta, ja yöllinenkin retkeily lahjaa.
Totta, antaa talvitaivaat meille aarteinaan myös revontulet. Tältä istumalta rohkaisenkin, että joku toinen kirjoittaisi niistä.
Hyvää Joulun odotusta joka pirttiin!
Teksti: Mikael Heikkilä
Kuva: Karri Kivinen
Pitkät päivät ja yksinäinen työ Muonion laaja latuverkosto tarkoittaa, että työpäivät voivat venyä pitkiksi. Latukoneen ohjaimissa istutaan tuntikausia kerrallaan, usein täysin yksin. Työ on huolellisuutta vaativaa, sillä ladut eivät saa vahingoittua tai jäädä epätasaisiksi. Jokainen hiihtäjä, aloittelijasta kokeneeseen, haluaa päästä nauttimaan tasaisesta ja turvallisesta ladusta – ja tämän takaaminen on kuljettajien vastuulla. Haasteita pakkasessa Vaikka ladunajossa modernit koneet ovat suuri apu, joskus myös tekniikka pettää. Erityisesti kireillä pakkasilla voi tulla vastaan tilanteita, joissa kuljettaja joutuu hyppäämään ulos lämpimästä ohjaamosta korjaamaan konetta. Tämä saattaa tarkoittaa työkalujen kanssa askartelua purevassa pakkasessa, kun aikaa ei ole hukattavaksi. Koneet ja huoltotyöt vaativat siksi sekä teknistä osaamista että nopeaa ongelmanratkaisukykyä.
Kysyessäni kolmosluokkalaisiltani, mistä ottaisimme kuukausittaisen säähavaintokuvan ystävyysluokkatoimintaa varten, monen ehdotus oli lintutorni. Puthaanrannantien lintutornista ja sen ympäristöstä on tullut tärkeä paikka minulle ja oppilailleni vuosien varrella. Jo esiopetusvuonna kävimme säännöllisesti lintutornilla matikkakävelyiden tiimoilta. Noilta ajoilta lapset muistavat useita käytäntöjä, joita pyytävät nykyäänkin toteutettaviksi. Monen suosikki vaikuttaa olevan juokseminen tornille johtavalla hiekkatiellä. Myös majojen rakentaminen lähimetsään sekä kivien ja lumipallojen heittäminen järveen ja puunrunkoon ovat olleet mieluisia. Lintutorni on kätevän lähellä koulua. Kävelymatka sinne saattoi tosin kestää kauankin eskariaikana. Pysähdyimme nimittäin joka kerta, kun joku hihkaisi nähneensä matkan varrella ympyrän. Hän kertoi sitten muille, missä näki tuon ympyrän. Toisinaan matkan varrelta etsittiin lukumääriä ja pysähdyttiin, kun joku huusi "kolme". Kerran löysimme kolme P-kirjainta mainostekstistä: Palveleva rautakauppa. Matematiikkaa on siis kaikkialla, ei ainoastaan matikan tunneilla. Kun laitamme "matikkalasit" silmille, huomaamme maailman olevan täynnä matematiikkaa. Pienten oppijoiden matematiikan harjoituksiin ei aina tarvita välineitä tai voidaan käyttää luonnonmateriaaleja. Mittasimme esiopetusvuonna kahden hiekkaan piirretyn viivan etäisyyden askelilla ja pohdimme, miksi mittaustulos ei ollut kaikilla sama. Kepeillä mittasimme kaverin pituutta, lintutornin tolppien väliä ja rappusten leveyttä. Saimme kokemuksia mittaamisesta, vaikka emme olleet vielä tutustuneet standardoituihin mittavälineisiin. Lintutorniin noustessamme jokainen eskarilainen laski rappuset. Sama tehtiin tornista laskeuduttaessa. Huomasimme, että lukumäärä on sama huolimatta siitä, kummasta suunnasta aloitetaan laskeminen. Nyt kolmannella luokalla tämä on jo itsestäänselvää. Lokakuun alussa lintutornilla ottamassamme säähavaintokuvassa lehdet olivat jo pudonneet puista. Oli avartavaa nähdä netissä ystävyysluokkiemme ottamat kuvat. Helsingissä puut olivat vielä vihreitä, kun taas Kokkolassa ja Kontiolahdella ruska oli parhaimmillaan. Marraskuun kuvien lumimäärässä oli isot erot paikkakuntien välillä, kuten taitaa olla myös tulevina kuukausina. Teksti ja kuva: Laura Lantto
Olimme monta vuotta pohtineet muuttoa pohjoisempaan Rovaniemeltä, pienet kylät kiehtoivat ja kaipasimme enemmän luontoa ympärille. Kyläyhteisöt etenkin kiinnostivat, semmoinen yhteinen tekemisen meininki. Kun puolison yritys tuli tiensä päähän, ja esikoinen oli lähdössä koulutielle, totesimme että se on nyt tai ei koskaan. Aina voi tulla takaisin, mutta tulevaisuudessa harmittaa, jos jää kokeilematta. Nyt olemme asuneet täällä puolitoista vuotta ja arki on asettunut uomiinsa. Muutimme kesällä Kätkäsuvantoon, ja täältä kyllä olemme sen kyläyhteisön löytäneet. Naapureiden kanssa on milloin mitäkin projektia menossa, autetaan toisiamme puolin ja toisin, oli kyse sitten puutöistä tai kanalan siirtämisestä. Jos sokeri loppuu, naapurista löytyy. Lapset varmaan muuttaisivatkin naapuriin, jos emme estäisi. On semmoinen perusluottamus, että jos apua tarvii, sitä saa ja kysyä voi aina, sitten neuvotaan eteenpäin. Aamuisin viemme koululaiset bussipysäkille, johon heidät bussi sitten palauttaa iltapäivällä. Pitkä välimatka keskustaan ei haittaa, kun menoja vähän suunnittelee. Myös yhteiskyytejä lasten harrastuksiin järjestetään ystävien kanssa. Harrastusten määrä pienellä paikkakunnalla yllätti, ja kyllä täälläkin saisi itsensä kiireiseksi, jos haluaisi. Tiedän, että pienilläkin paikkakunnilla on omat haasteensa, mutta kyllä silti lasken sen isoksi plussaksi, että tuttuja naamoja on joka puolella. Kaupassa, kirjastossa, lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa. Se luo turvaa ja luo yhteisöllisyyttä. Meille on tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa perheenä, ja täällä kyllä moni tuntuu jakavan sen elämäntyylin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen on helppo tapa olla yhdessä ja kerätä yhteisiä kokemuksia. Lasten kanssa hillasuolla rämpiminen, tunne, kun kala nappaa kiinni tai tuntureilta tähystäminen kaukaisuuteen. Kokemukset jäävät sydämeen, ja täältä niitä kokemuksia löytää kyllä joka nurkalta. Muoniolaiset ovat muutenkin ihan uskomattoman välitöntä sakkia. Täällä tulee heti tunne, että tänne kuulun ja täältä jos lähden, pala itsestä jää tänne. Toisten auttaminen tuntuu olevan muoniolaisille sydämen asia, ja elämä täällä on leppoista ja soljuvaa, ei ole kiire mihinkään, kun kaikki on jo tässä. Teksti ja kuvat: Selina Kuure
